Suomalaiset kuulemma haluavat asua omakotitalossa järven rannalla. En minä, olen vannoutunut kaupunkilainen. Haluan kulkea kotiin ratikalla ja hissillä. Olen aina asunut korkeintaan kymmenen minuutin matkan päässä elokuvateatterista. Rakastan kahviloita, ja tietoisuutta siitä, että ne odottavat minua asiakkaakseen, valmiina palvelemaan. Parvekekukkien kasteleminen on mielestäni oiva tapa ylläpitää luontosuhdetta. Ei Helsingissä ehdi katselemaan ruohon kasvamista tai muurahaisten kävelyä. Ympärillä tapahtuu niin paljon, ettei aika riitä sellaiseen joka ei ole välttämätöntä.
Töissä annan radion pauhata samalla kun puhun puhelimessa, tekstaan ja tarkastelen potilaiden labroja kolmelta auki olevalta potilastietojärjestelmäohjelmalta samanaikaisesti. Kerran yritin kirjata muistiin mihin työpäiväni kului, mutta oli niin kiire etten ehtinyt pitämään kirjaa ajankäytöstä. Terveyskeskuksessa tottuu siihen, että asiasta toiseen pitää onnistua hyppimään hetkessä, ja useampaan asiaan on pakko keskittyä samanaikaisesti. Uudet ideat ovat tarpeen vähintään vartin välein, kun potilaalle varattu vastaanottoaika on kulumassa loppuun, ja jotenkin häntä pitäisi auttaa ja ohjeistaa. Joustavuudelle ja tehokkuudelle on töissä käyttöä.
Aivot kai kuitenkin tarvitsevat lepoa kaikesta kaupunkilaisuudesta. Kesäloma, jota pidän töihin liittyvistä keksinnöistä parhaana, kuluu melkein kokonaan sähköttömällä saarella. Tove Jansson kuulemma piti ihmisen onnellisuuden edellytyksenä ”saarta vailla osoitetta.” Minun on melkein sellainen, vaikka kuntaliitos kaupungin kanssa toi saarelle käsittämättömän katuosoitteen. Hesari tai muu häiritsevä posti ei onneksi ole löytänyt perille.
Kesällä ei myöskään ole kiire. Metsässä kulkiessa voi keskittyä tutkimaan eri sammallaatujen runsautta. Sateiden suhde sienien kasvuvauhtiin vaatii myös pohtimista. Nuotiolla istuessa ajatukset vaeltavat, välillä pohdin kipinöiden kokoa ja suuntaa, kuun nouseminen vie osan ajatuksistani, ja samalla mietin tarvetta hakea lisää puuta poltettavaksi. Ei kovin tehokasta.
Kesälomalla on, onneksi, vaikea muistaa millaista töissä on. Moni stressaa tietokoneen salasanoja koko viimeisen lomaviikon. Itse muistin salasanojen tarpeen viime vuonna kolme metriä ennen työhuoneen ovea.
Suomi pyrkii pärjäämään kansainvälisessä kilpailussa luovuudella ja olla innovatiivisuuden kärkimaa. Innovatiivisuus on puheissa jo lähes syrjäyttänyt globalisaation. Kaupunkien vilske tekee hyvää ideoinnille. Kun ympärillä tapahtuu kaikenlaista, mieluiten kellon ympäri ja kulman takana on mahdollista törmätä toiseen ideoijaan, syntyy entistä parempia ajatuksia. Tätä on kuulemma tutkittukin. Työpaikoilla, etenkin yrityksissä, jossa tätä Suomen selviytymisstrategiaan kuuluvaa innovointia toteutetaan, pyritään saamaan työntekijöistä kaikki ideat irti, ja hyödyttämään yrityksen menestymistä. Tämä on tietysti hyvä, koska menestyvä yritys voi palkata lisää ihmisiä töihin, ja maksaa heille palkkaa. Palkansaajat, jotka käyttävät työaikansa innovointiin, maksavat palkastaan veroja, ja verorahoilla voidaan järjestää hyvinvointipalveluja, kuten koulutusta, jolla taataan uusien innovoivien työntekijöiden saaminen yrityksiin. Suunnitelma on hyvä, ja näin toimimalla varmasti saadaan menestyviä työntekijöitä, ja yrityksiä ja verotuloja.
Se ei kuitenkaan toimi, jos nämä yritysten innovoijat eivät keksi mitään, jos heillä ei olekaan uusia ajatuksia ja luovuutta.
Luin talvella Peter Englundin kirjan Hiljaisuuden historia. Hän toteaa, että hiljaisuus on harha, jota ei todellisuudessa ole olemassa. On kuitenkin ääniä, jotka eivät melussa kuulu. ”Melun suuri virhe ei ole siinä, että se riistää mieltä tämän olemattoman ei-äänen, hiljaisuuden, vaan siinä, että se vie meiltä kaikki nämä pienet äänet. Sillä kohina ei ole ainoastaan tehnyt mahdottomaksi tietää miltä jotkin asiat kuulostavat, se on saanut meidät myös unohtamaan sen, että niillä on ääni.”
Kiire vie tilan ajatuksilta, mutta kiireinen ei sitä itse huomaa. Pää on kuitenkin koko ajan täynnä, joten tyhjyys ei pääse kumisemaan. Suomen suunnitelma pärjätä innovaatiolla ei toimi, jos töissä ei ole tilaa ajatuksille. Toivon loman jälkeen itse muistavani, että ajatuksia ei synny kiireessä, ja ettei melussa kuule sitä jota luulee hiljaisuudeksi.
Minerva
Peter Englund Hiljaisuuden historia. WSOY 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti