sunnuntai 12. marraskuuta 2006

Elämää kasvihuoneessa

Kuulin ihmisten vaikutuksesta kasvihuoneilmiöön ensimmäinen kerran 12-vuotiaana koululaisena Yhdysvalloissa v 1980. Koulun luonnontieteen kirjassa selitettiin kaavakuvin, miten kasvihuonekaasut muodostavat ilmakehään näkymättömän kerroksen, josta lämpö heijastuu takaisin maan pinnalle, ja maapallo tämän myötä lämpenee. Kirja ei tainnut vielä kertoa ilmastonmuutoksesta, mutta kuitenkin jo tuolloin 26v sitten siis tiedettiin ihmisen toimenpiteiden lämmittävän ilmastoa, ja ettei tämä muutos ole hyvä.
Kului vuosia etten kuullut kasvihuoneilmiöstä tai sen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta sanaakaan. Maapallon lämpötila on kuitenkin noussut 0.5 astetta, ja napajäistä sulanut jo 20% sen jälkeen kun kuulin ilmiöstä ensimmäisen kerran. Hyvin vähän on näiden kuluneiden vuosien aikana tehty ilmiön estämiseksi.

Nyt ilmastonmuutos tuntuu olevan kaikkien lehtien otsikoissa. Ehkä syynä on englantilaisten tutkijoiden laskelma, että ilmaston raju muuttuminen, aiheuttaisi syvän taloudellisen laman. Huoli taloudellisista seurauksista on siis, ehkä, vihdoin herättämässä ihmiset.
Yhteisillä sopimuksilla pyritään varmistamaan, ettei mikään maa pääse luistamaan velvollisuuksistaan ilmastonmuutoksen torjumisessa. Kioton ilmastosopimus hyväksyttiin joulukuussa 1997, ja se astui voimaan pari vuotta sitten. Yhdysvallat ei kuitenkaan ole liittynyt Kioton sopimukseen. Itse asiassa presidentti Bush on väittänyt, ettei koko ilmiötä ole olemassa. Onneksi hänen kautensa päättyy kahden vuoden kuluttua. Suomessa osa elinkeinoelämästä ei ilmeisesti myöskään usko ilmastonmuutokseen. Teollisuuden lobbausjärjestöthän huusivat kurkku suorana päästökaupan vievän leivän heidän suustaan.

Kasvihuonekaasupäästöt eivät kuitenkaan häviä kansainvälisin sopimuksin. Uudellamaalla päästöt ovat viime vuosina vain lisääntyneet. Autoilun tuomat päästöt ovat mm. kasvaneet viidessä vuodessa 20%, vaikka autokanta nykyisin on vähäpäästöisempää. Omakotitaloasumisen unelmaansa toteuttaessaan ihmiset muuttavat yhä kauemmas työpaikaltaan. Pian perhe huomaa kulkevansa kahdella autolla töihin, päiväkotiin, markettiin, harrastuksiin. Autoillessa palaa paitsi aikaa, myös bensaa. Asumisen hajautuminen yhä laajemmalle alueelle on ympäristön kannalta turmiollista. Kaavoituksella voidaan edistää ihmisten asumista palveluiden lähellä ja hyvän joukkoliikenteen varrella, mutta päästöt vähenevät vain jos itse teemme jotain asian eteen.

Vihreänä poliitikkona saan usein kuulla ihmisten ekoripittäytymistä; biojätteitä ei lajitella, ostetaan ylipakattua turhaa krääsää yms. Ihmiset ehkä kokevat, että kertomalla epäekologisista valinnoistaan minulle, voisin antaa heille jonkinlaisen synninpäästön. Mutten itsekään ole turhan kulutuksen suhteen synnitön, eikä synninpäästö auta ympäristön tilaan yhtään. Yleensä kysyn ripittäytyjiltä uskovatko he kasvihuoneilmiön olemassaoloon ja ilmastonmuutokseen. Jos uskoo tähän tieteelliseen faktaan, kannattaa miettiä riittääkö, että torjumme ilmastonmuutosta vain vähän, siis riittämättömästi, vai pitääkö arkisia valintojaan muuttaa niin, että ilmasto ei muutu radikaalisti, ja elämän edellytyksen maapallolla säilyvät.

Lehtijutun mukaan suomalaiset miehet ovat enemmän huolissaan ilmastonmuutoksesta kuin omasta kaljuuntumisestaan. Onneksi, jotain toivoa siis ilmeisesti on. Tutkimus ei tosin kertonut kuinka paljon miehet olivat valmiita ponnistelemaan ilmastonmuutoksen estämiseksi. Toivottavasti paljon.


Minerva Krohn